Jatkuvasti tulee täällä blogaillessa miettineeksi että mitä sitä saa sanoa ja mitä ei. Pitäisi pysytellä sillä tavalla yleisellä tasolla, mutta särmätöntä pyörittelyäkään ei saisi olla jos lukijoita haluaa. Mutta ketään ei haluaisi loukata kärjekkäillä tölväilyillä. Ja kuitenkin mielellään antaisi itsestään kuvan mielipiteitä omaavana, tärkeisiin asioihin kantaa ottavana tyyppinä. Joka kuitenkin on valtavan joviaali ja mukava. Rohkeasti hyvien puolesta pahoja vastaan. Mutta ketään ei voi leimata pahikseksi - saati tyhmäksi, jestampoo - minkä saattaa kuitenkin tehdä ihan vahingossa ja sivulauseen kirjainvälissä. Sormella ei saa osoittaa, sanoi jo äitikin ammoin. Asiat näyttävät yhdeltä kantilta ihan erilaisilta kuin toiselta. Ihmiset myös.

Niin tulee sitten sensuroitua itseään varmasti niilläkin kohdin missä se ei olisi ihan niin tarpeellista. Saahan sitä nyt hyvänen aika sanoa mitä mieltä on! Mutta siitä joku aina loukkaantuu. Heti. Ja turha on sitten enää selitellä että katoppa ku en minä ihan noin sanonu. Ei se enää kuuntele, eikä lue. Olet huutavan ääni korvessa, vaikka korvassa luulit olevasi kuiskauksena vainen...

Jösses. Sori. Ei mulla taida nyt olla kyllä yhtikäs mitään sanottavaa... Mutta kun pakko on jotain tuhertaa ettei vallan tämä kymmensormijärjestelmä pääse unhoittumaan. Tai siis olisihan sitä yhtä ja toista mutta kun en kehtaa sanoa. Minussa on diplomaattiainesta. Eiku.

...Ja sekin vielä, että sitten haamupäivittelee itseään jatkuvasti, vaikka tuossa tuo esikatseluhanikkakin on. Kun heti julkaisun jälkeen huomaa puhuneensa mitä sattuu. Toistaa sanoja - palilaliaksi* kai sitä kutsutaan - tai sitten tulee vaan lisää matskua mieleen. Ja korjaa. Ja julkaisee. Ja. Ja. Ja jossain tapauksessa vetää jo julkaistun jutun kokonaan telakalle. Sanat on painavia. Ja pää tosi hevi.
---
*Paitsi että hakukoneella tulee vastaan tuloksia joissa kyse on sairaalloisesta sanojen toistosta... Itse tarkoitan kyllä tuollaista normaalia sanaköyhyyttä...