Arawn blogissaan käsittelee kirjojen lukemista ulkomaan kielellä kärjekkääseen tapaan. Hänellä on siellä ihan hyvä pointti, mutta omat ajatukseni harhautuivat sivupolulle saman aihepiirin ympäriltä - niin siinä aina käy. Arawn siis puhuu siitä miten jotkut snobbailevat tyyliin: "Minähän luen kirjat aina alkuperäisellä kielellä" - niin kauan kun kieli on englanti. Englantiahan ummikompikin nykysuomalainen osaa aivan väkisin muutaman fraasin verran, kas kun audiovisuaalinen tarjonta voittopuolisesti tuolla kielellä meitä indoktrinoi. Joten on varsin helppoa tarttua teokseen joka on kirjoitettu im änglish.

Sen sijaan ruotsinkielisiä kirjoja välttää moni kuin ruttoa. Itsekin pysyttelin lukion jälkeen erossa kyseisestä kielestä; vasta viime aikoina olen taas ottanut kieltä takaisin haltuun, se kun kuitenkin on rikkaus, mikä tahansa kieli. Lukioaikaiset opettajani kyllä vierottivat allekirjoittaneen vahvasti asenneongelmillaan: ensimmäinen oli raivostuttava ulospäinsuuntautuneisuuden mannekiini (kun itse taas olin lukkiutuneisuuden perikuva) ja toinen... no, hän sai nopeasti lempinimen "Poliisi". Yläasteella saatu varsin vahva kielitaito rapistui olemattomiin noiden pässien narussa (...?). Ja siis edelleen: suomenruotsi kuulostaa epäkieleltä, ei voi mitään.

Ranskan opiskelussa oli valitettavasti koko matkan mukana opettajien "ranskalainen" hössötys, josta puuttui kaikki kurinalaisuus, joten en viiden vuoden aikana oppinut mitään. Ääntämys hyvä, sanasto olematon. Joten olen tuotakin vajavuutta yrittänyt saada kiinni lukemalla ranskankielisiä kirjoja. Ongelma on se, että teksti ilmenee varsin kryptisenä: siitä saa häivähdyksen siitä mitä kerrotaan, mutta kärryillä ei olla kuin yhden varpaan varassa.

Mutta minä siis luen ulkomaankielisiä kirjoja oppiakseni kieliä, saadakseni kosketuksen siihen kansalliseen mentaliteettiin joka kieleen on sisään koodattu. Joistain jutuista tajuaa enemmän, joistain vähemmän, mutta minusta se on yksinkertaisesti antoisaa. Ei se mitään jos jokaista sanaa ei hiffaa, kyllähän suomenkielisestäkin tekstistä menee suurin osa toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos (...?) heti kun päästää keskittymisensä herbaantumaan. Ei tekstiä kukaan sisäistä täydellisesti, se vain soljuu okuläärien ohi - toisinaan nappaa, enimmäkseen ei. Sanat menevät jonnekin alitajunnan kellareihin ja ponnahtavat tarpeen vaatiessa ilmoille. Siksi otan toisinaan vaikkapa espanjan- tai saksan- tai italian- tai ties minkä kielisen opuksen, oli se sitten kirjoittajan käyttämä kieli tai käännös. Toisinaan on mielenkiintoista lukea vaikka suomalaisen kirjoittama teos ranskaksi kun itse sattuu olemaan suomalainen - miten suomalainen mentaliteetti taipuu toiselle kielelle - tai tsekkiläinen tsekiksi (myönnetään: tämä menee jo työlääksi...) - miten ne siellä kieltään käyttävät, omalla kentällään.

Vielä on monta kieltä käymättä, moni kirjainmerkistöjensä takia, kuten venäjä, arabia, kiina, japani... maailma on suuri, mutta on tässä sentään jokunen vuosikymmen aikaa tutustua. Kieli on kone, joka toimii sitä paremmin mitä enemmän sitä purkaa. ...Mistä tuli vielä mieleen Turkkarin Kielijuttu-palstalla vastaan tullut hieno leppälinnun vaihtoehtoinen nimi: vilukieli. Lyyristä, niin kuin tuo "leppä"-sanan etymologia ylipäätään.