Lainasin tuossa Egotripin kokoelman. Ko. bändissähän on se erikoisuus, että poppoo on luonut maineensa nimenomaan musiikilla sen sijaan että olisi keltaisessa lehdistössä seikkailemalla löytänyt yleisönsä. Kun vaikkapa Jimi Pääkallon tai Jonne Aaronin musiikista ei ole harmainta hajua että mitähän se mahtaa olla, Knipin lauleskelu saattaa arvaamatta soida päässä ilman että oikeastaan tietää kuka siellä hoilaa - ennen tämän kokoelman lainausta en ihan pystynyt sijoittamaan noita hittibiisejä oikeille paikoilleen.

Satuin joskus edellisen vuosituhannen puolella näkemään Egotripin videon Tampereen lyhytelokuvajuhlilla ja ajattelin että tämähän on pirteää tavaraa, sellaisella hyvintehdyllä tavalla. Video itse taisi olla jotain ihme kirmailua lähinnä, mutta musiikki oli jo silloin toimivaa. Tuota videota en ole sittemmin nähnyt, joten muistikuvat saattavat olla mitä sattuu. Joka tapauksessa kuvittelisin että ryhmä ei ollut vielä julkaissut mitään, edes sinkkua, joten tuotoksia ei oikein saanut hankittua mistään eikä näin ollen päässyt poikain kehittymistä seuraamaan. Nyt kun itse on liian vanha seuraamaan musiikkirintaman tapahtumia ja Egotrippikin on ilmeisesti lipsahtanut slovarisuohon, soundtrackmusiikin hetteikköön... pitikö tätä virkettä jatkaa jollain?

Lähinnä pointti on kai se, että on lohdullista huomata, että ihan pelkästään toimivalla musiikilla voi loppujen lopuksi suurin piirtein kymmenessä vuodessa (jopa alle!?) päästä tilanteeseen jossa musiikintekeminen on oma duuni. Vai onko se? En tyyppejä tunne, mutta voisin kuvitella, että leipänsä saa musiikista revittyä, ainakin pääjehut.

Toisaalta, kukapa tässä maassa musiikilla elää? Harvemmat.