Silloin kun minä olin armeijassa, en lähetellyt tekstiviestejä ulkopuoliseen maailmaan. Ei ollut tekstiviestejä vielä keksitty, kännykänomistajan tunnisti antennista auton katolla, eikä se kuulunut missään ja akku loppui koko ajan, jnep... Korttipuhelimia oli. Ja postikortteja, ihan niitä samoja joita edelleen alokkaat lähettelevät. Mutta interaktiivisesti ei ihan missä vaan puskan juurella voinut toimia, siviilien kanssa nimittäin. Eikä puolessa vuodessa mitään mahdollisuutta poistua kasarmilta, paitsi mielenhäiriöisenä.

Mikään ei siis ole muuttunut. Silloinkin kaikki oli niin paljon helpompaa kuin ennen. Hajotkaa sinne, mortit, edes meidän vanhojen virkistykseksi.

...Tästä tulikin mieleen tämä kuuma bataatti. Minä en ole päässyt kärryille NATO-keskustelusta. Taas ollaan samalla vaihtoehdottomalla linjalla kuin aiemmin ydinvoiman kanssa, tai EU:n: "kyllä vai ei?". Mitä kyllä? Mitä ei? Veikkaisin, että "ei"-puolen ihmiset eivät halua nähdä Porkkala-tyyliin ulkomaisia sotilastukikohtia oman maansa kamaralla, eivätkä lähettää lapsiaan hyökkäyssotimaan huitsin nebulaan. "Kyllä"-puolen ihmiset taas eivät halua että venäläiset hyökkäävät ja muu maailma kohauttelee olkiaan. Olenko väärässä? Miksei näistä voi puhua oikeilla nimillä? Eikö todellakaan ole vaihtoehtoja kuin kaksi? Mitä ne vaihtoehdot todella pitävät sisällään, jos niitä ei ole kuin kaksi? Kaksihan on marssin tahti...