Putte Wilhelmsson on päästetty irti uusimmassa Parnassossa - Turun Sanomissahan hänen sanailuansa ja armotonta kirjakritiikkiä tulee vastaan jatkuvasti; hänellä ei oikeastaan tuntuisi olevan aihetta josta ei voisi kirjoittaa varsin pätevän oloisesti. Wilhelmssonin juttuja on mukava lukea terävien ja siloittelemattomien huomioiden takia. Niistä hohkaa sellainen asiantuntemus, lukeneisuus ja ajatuksen jäsentyneisyys että vähempilahjaista huimaa. Nyt Parnassossa peräti viiden aukeaman verran mies oikoo kirjailijoita ja kirjallisuden tutkijoita ja kertoo mikä on olennaista ja mikä ei. Varsinkin Kjell Westö saa raippaa löysästä höpinästä, eikä helpolla pääse moni muukaan.

Tulee vaan mieleen, että miten joillakin tuntuu olevan niin selkeänä mielessä, sisäänrakennettuna, asioiden olennainen järjestys, se, miten asiat todella makaavat. Joku on kirjoittanut kokonaisen kirjan, ja Putte tulee ja kertoo ettei asiat ole laisinkaan noin, että estetiikka on vääränlainen ja klonksuu tai yleensäkin jokin perustavanlainen idea poskellaan. Huikeaa hybristä. Tokihan röyhkeydellä ja omnipotenssilla tulee nasevia lehtijuttuja, kritiikki vähintäänkin osuu (ainakin johonkin, väkisin) - mutta onko todella tarkoitus upottaa koko purkki? En ole Westöä lukenut, edes kirjoihinsa pohjautuvia leffoja nähnyt, joten voi hyvinkin olla että kirjoitus on paikallaan ja ihan epäilemättä tuulettaminen norsunluutorneissa on virkistävää.

Samaisessa Parnassossa puhutaan pääkirjoituksessa kritiikin voimasta: yhden ihmisen mielipide vaikuttaa lukemattomien ostopäätöksiin, ja jos se mielipide tarjoillaan valtakunnallisesti painovoimaisen [hehe, uussana?] lehden auktorisoimana, sen painoarvo on melkoinen. Itse kukin meistä sortuu besserwisseröintiin, johan tässä omassakin kirjoituksessa moista on havaittavissa. Mutta tällä nyt ei sentään ole isommin valtakunnallista vaikutusta. Toisaalta: vaikuttamaanhan kaikilla teksteillä pyritään - vastuu siirtyy siis lukijalle?