Oli eräskin Asettelija. Hänellä oli tapana asetella kaikenlaista ympärillään - huonekaluja, kirjoja, itseään, toisten tekemisiä... Eräänä päivänä hän löysi Kolon. Hän totesi: "Tämän Kolon minä haluan pitää lähelläni aina ja aina, siihen saakka kunnes minä kuolen." Hän otti kupeiltaan kukkarosta Itsensä ja laittoi Koloon.

Asettelija istuskeli Kolossa. Hän tuntui enimmän aikaa viihtyvän erittäin mukavasti: Kolo oli kotoisa, pehmeä ja jollain merkillisellä tavalla stimuloiva. Aika useasti Kolo tuntui liikkuvan, ja sen ulkopuolelta kuului ääniä, joita Asettelija ei ollut koskaan ennen kuullut. Kolo tulo päivä päivältä läheisemmäksi.

Jonain päivänä Asettelija huomasi olevansa Kolon ulkopuolella. Hän näki kirkkaita valoja ja kuuli noita mystisiä ääniä paljon selvemmin kuin aikaisemmin. Itse asiassa hän oli jo unohtanut koskaan olleensakaan Kolossa - vain jokin selittämätön kaipuu oli jäänyt jäljelle.

Asettelija makoili enimmän aikaa. Häntä aseteltiin paikasta toiseen, erilaisiin asentoihin, ja kaikkea hänen ympärillään aseteltiin. Vähitellen hänelle tuli halu liikkua, ja sitkeän harjoittelun jälkeen hän pystyikin siihen, päivä päivältä hallitummin. Hän alkoi asetella kaikenlaista vastaantulevaa, hiukan siskin sokin, mutta kuitenkin - mitenkäpäs hän olisi voinut tietää miten kaikki piti asetella.

Asettelussakin hän tuli vähitellen taitavammaksi ja taitavammaksi. Lopulta hänet vietiin Asettelulaitokseen, jossa hänen piti asetella viivoja kirjaimiksi, kirjaimia sanoiksi, sanoja lauseiksi, lauseita kappaleiksi.

Jossain vaiheessa, kauan kaikenlaista aseteltuaan, Asettelijalle tuli sellainen olo, että hänen piti ruveta asettelemaan omaa elämäänsä. Hän ei oikein tiennyt miten se piti asetella ja miksi, mutta niin vain piti tehdä. Vaivattuaan vuosia päätään oman itsensä asettelulla hän tapasi Kolon, ja silloin hän tiesi mitä hänen piti asetella. Hän totesi: "Tämän Kolon minä haluan pitää lähelläni aina ja aina, siihen saakka kunnes minä kuolen."