Identiteetin hukkaaminen tänne nettiin on yhtä helppoa kuin kirjastokortin pudottaminen hankeen. Jos sattuu potemaan kroonista epäluottamusta ihmiskuntaa kohtaan, löytää itsensä tilanteesta, jossa useampi tuntee sinut keksimälläsi pseudonyymillä kuin omalla nimelläsi. Rasittavaa. Olet suojellut reaalista itseäsi möröiltä ja jokaisen sanan kohdalla joutunut miettimään josko nyt lipsahtaisi jotain aivan krusiaalia eetteriin. Toisaalta hyvin tiedät että ketään ei kiinnosta se, joka todella olet - blogisi on viihdykettä, jos sitäkään. Ajantappojärjestelmä, jonka faktuaalinen sisältö joka tapauksessa on aina asetettava kyseenalaiseksi.
Onkohan minulla joitain vaikeuksia seisoa sanojeni takana? On varmastikin, enhän minä kasvokkain ole yleensä mitään mieltä, lähinnä siksi että kiistely on perin väsyttävää ja jotain-mieltä-oleminen ei perustu faktoille vaan on aivan fiilispohjaista toimintaa, automaatiota oikeastaan. Ovatko mielipiteesi sinun? Oletko todella miettinyt ne puhki ja päätynyt fakkiumiisi silkan ration johdattamana? Varmaan.
Mutta tämä identiteettikriisi puhkesi siis siitä, että halusin jostain syystä [fame! "Mieshän on nero," kirjoittaa Parnasso; koko seinän kokoinen juliste nyt Suosikissa! "Nöyryys ennen kaikkea," sanoo kansallissankari] pistää nettiin jatkikseksi pari vuotta aiemmin kehittämäni romaaniaihion, jota en valmiiksi asti ole jaksanut pusertaa millään. Ajattelin että julkinen paine saisi jotain nytkähtämään liikkeelle ja korjailisin puutteet lennossa, julkaisutahdin tanssittamana.
Avasin sille oman blogin, ja kun halusin kyseisen romaanitaiteen mestariteoksen yhdistyvän todelliseen nimeeni näiden loputtomien anagrammien sijaan, pistin varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni sekä oman naaman että nimen vastuulliseksi tekijäksi.
Mutta siitä lähtien olen paininut sisältövastuun kanssa. Fyysisesti nidotuissa romaaneissa on se hyvä puoli, että kuka tahansa ei satu lukemaan sitä - yleensä siihen toimeen päädytään tietoisen valinnan kautta. Nettisivulle taas saattaa tulla joku ala-astejannu jollakin satunnaisella hakusanalla. Jos julkaistava jatkis on kuitenkin suunnattu enemmän aikuiselle kuin lapselle - no ei se mitään pornoa ole, pervot, mutta aikuisilla on parempi fiktion taju kuin pienemmillä, joten... niin, tätä on vähän hankala selittää.
Minun tarinoissani päähenkilö on harvemmin ihan ehjä. Monesti hän on kertoja, ja täysin epäluotettava siinä duunissa. Hän jättää olennaisia asioita kertomatta ja kertoo harvinaisen lakonisesti tapahtumista jotka joltakulta muulta vaatisivat kirjan mittaisen traumanpurun, mitä se tietysti onkin, mutta vähemmän tietoisella tasolla, yrityksenä valottaa myös sitä mistä kyseiseen traumaattiseen tilanteeseen on päädytty [unohtamatta elämän tarkoitusta ja muita semmoisia]. Päähenkilöllä on siis päässä vikaa, mutta hän elää kuin ei olisi.
Vaikka teeveestä vekara näkeekin sata murhaa päivässä, vai mikä se määrä nyt mahtoikaan olla, on lukeminen jossain määrin sitouttavampaa seurantaa. Joten minä en halua laittaa luettavaksi jotain mitä potentiaalis-satunnainen vastaanottaja ei kykene epäkypsyydestään johtuen tajuamaan. Draama kuitenkin syntyy sellaisista asioista kuin moraalin vinoutumat; siihen olennaisena elementtinä kuuluu kuolema, häpeä, irrationaalisuus, sen semmoiset.
Olenko siis huolissani antamistani vaikutteista? ...Ehkä? Ennen kaikkea olen tietystikin huolissani maineestani. Luovan työn vastaanotto huolettaa aina... ja siitä johtuen Kalix näyttää jäävän täällä virtuaalitodellisuudessa todella fiktiiviseksi. Se on olemassa, mutta sitä ei voi lukea? Pieksän siis suutani kahdessa blogissa jostain, jonka olemassaolo Sinulle on täysin yhdentekevä ja lisäksi sangen ei-konkreettinen.
Joten korvaavana taksisliikkeenä perustin vielä yhden blogin ja aloitin uudestaan jatkiksena Ankaran Suudelman, joka joskus ennenkin on ollut näissä maisemissa luettavana. Melkein valmis leffakässäri, jonka ohjaamista olen tässä viime aikoina(kin) hautonut. Siinä on tietty komediallinen elementti, joten sen voi julkaista keskeneräisenäkin? Varsinkin kun kässärit eivät koskaan ole valmis tuotos, kysykää vaikka keneltä.
Onkohan minulla joitain vaikeuksia seisoa sanojeni takana? On varmastikin, enhän minä kasvokkain ole yleensä mitään mieltä, lähinnä siksi että kiistely on perin väsyttävää ja jotain-mieltä-oleminen ei perustu faktoille vaan on aivan fiilispohjaista toimintaa, automaatiota oikeastaan. Ovatko mielipiteesi sinun? Oletko todella miettinyt ne puhki ja päätynyt fakkiumiisi silkan ration johdattamana? Varmaan.
Mutta tämä identiteettikriisi puhkesi siis siitä, että halusin jostain syystä [fame! "Mieshän on nero," kirjoittaa Parnasso; koko seinän kokoinen juliste nyt Suosikissa! "Nöyryys ennen kaikkea," sanoo kansallissankari] pistää nettiin jatkikseksi pari vuotta aiemmin kehittämäni romaaniaihion, jota en valmiiksi asti ole jaksanut pusertaa millään. Ajattelin että julkinen paine saisi jotain nytkähtämään liikkeelle ja korjailisin puutteet lennossa, julkaisutahdin tanssittamana.
Avasin sille oman blogin, ja kun halusin kyseisen romaanitaiteen mestariteoksen yhdistyvän todelliseen nimeeni näiden loputtomien anagrammien sijaan, pistin varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni sekä oman naaman että nimen vastuulliseksi tekijäksi.
Mutta siitä lähtien olen paininut sisältövastuun kanssa. Fyysisesti nidotuissa romaaneissa on se hyvä puoli, että kuka tahansa ei satu lukemaan sitä - yleensä siihen toimeen päädytään tietoisen valinnan kautta. Nettisivulle taas saattaa tulla joku ala-astejannu jollakin satunnaisella hakusanalla. Jos julkaistava jatkis on kuitenkin suunnattu enemmän aikuiselle kuin lapselle - no ei se mitään pornoa ole, pervot, mutta aikuisilla on parempi fiktion taju kuin pienemmillä, joten... niin, tätä on vähän hankala selittää.
Minun tarinoissani päähenkilö on harvemmin ihan ehjä. Monesti hän on kertoja, ja täysin epäluotettava siinä duunissa. Hän jättää olennaisia asioita kertomatta ja kertoo harvinaisen lakonisesti tapahtumista jotka joltakulta muulta vaatisivat kirjan mittaisen traumanpurun, mitä se tietysti onkin, mutta vähemmän tietoisella tasolla, yrityksenä valottaa myös sitä mistä kyseiseen traumaattiseen tilanteeseen on päädytty [unohtamatta elämän tarkoitusta ja muita semmoisia]. Päähenkilöllä on siis päässä vikaa, mutta hän elää kuin ei olisi.
Vaikka teeveestä vekara näkeekin sata murhaa päivässä, vai mikä se määrä nyt mahtoikaan olla, on lukeminen jossain määrin sitouttavampaa seurantaa. Joten minä en halua laittaa luettavaksi jotain mitä potentiaalis-satunnainen vastaanottaja ei kykene epäkypsyydestään johtuen tajuamaan. Draama kuitenkin syntyy sellaisista asioista kuin moraalin vinoutumat; siihen olennaisena elementtinä kuuluu kuolema, häpeä, irrationaalisuus, sen semmoiset.
Olenko siis huolissani antamistani vaikutteista? ...Ehkä? Ennen kaikkea olen tietystikin huolissani maineestani. Luovan työn vastaanotto huolettaa aina... ja siitä johtuen Kalix näyttää jäävän täällä virtuaalitodellisuudessa todella fiktiiviseksi. Se on olemassa, mutta sitä ei voi lukea? Pieksän siis suutani kahdessa blogissa jostain, jonka olemassaolo Sinulle on täysin yhdentekevä ja lisäksi sangen ei-konkreettinen.
Joten korvaavana taksisliikkeenä perustin vielä yhden blogin ja aloitin uudestaan jatkiksena Ankaran Suudelman, joka joskus ennenkin on ollut näissä maisemissa luettavana. Melkein valmis leffakässäri, jonka ohjaamista olen tässä viime aikoina(kin) hautonut. Siinä on tietty komediallinen elementti, joten sen voi julkaista keskeneräisenäkin? Varsinkin kun kässärit eivät koskaan ole valmis tuotos, kysykää vaikka keneltä.
