Tuossa kun Brian Setzerin biisi pärähti soimaan, muistiin palautui 70-/80-luvun taitteilta tuttu jako fiftareihin ja punkkareihin. Itse en ollut tässäkään tapauksessa kumpaakaan; teddymusa oli aivan liian pliisua ja punk taas holtitonta - hevi sen sijaan oli juuri löytymässä meikäläiselle: voimaa ja jämptiyttä, uljautta peräti, taidokkaita rakenteita... No juu, mutta siis Stray Cats ei todellakaan kuulunut suosikkeihin, vaikka ei Sex Pistolskaan siinä laarissa majaillut (Dead Kennedys sen sijaan majaili, kuten nykyiseltä henkilökohtaiselta soittolistalta saatamme havaita: nostalgiaa).

Mutta ongelmallista oli kun kävi ilmi että velipoika, muusikko itsekin, tunsi Teddy & the Tigersin basistin, joka eräänä päivänä pölähtikin kotiovelle. Minä että kukas se tämä tyyppi on, johon ilmeni vastaukseksi että tämä on siinä Jenkki-mainoksessa. Wauu.

Tämän takia piti tietystikin ostaa Tigersin levy. Pakkohan sen oli olla hyvä kun kerran isoveli tunsi yhden jäsenistä - ja tukka niillä oli suunnilleen niinku Elkulla, jota tietystikin oli tullut kuunneltua.

Vaan koskaan, kuuna päivänä, en kyennyt kuuntelemaan levyä läpi asti. En koskaan. Kauheeta huttua herranjestas. Mitä se laulaja ujeltaa ja ähkii? Miksei ne saa kunnon säröä tuohon kitaraan? Ja nuo olivat sitten niin hirmu suosittuja. Ei mennyt jakeluun yleinen musiikkimaku silloin, ei, yhtään paremmin kuin nykyäänkään...

Vaan siis hra Setzer on myöhemmiten osoittautunut vallan päteväksi hemmoksi. Tai sanotaanko: siedettäväksi. Mutta edelleen on ihan liipasimella aina skipata kun omalla radiokanavalla lähtee soimaan.