Kun on vastikään matkustellut ympäriinsä, tarttuu hanakasti matkailua sivuaviin kirjoihin. Yksi sellainen on Owe Wikströmin "Matkalla olon mysteeri - tie ulos vie sisään". En ole ihan loppuun vielä kirjassa päässyt, ja täytyy varoittaa että kirjoittajalla tuntuu olevan yleiskristillishumanistinen ote joka vaikkapa Rauli Moraalille aiheuttaa migreeniä - "Älkää nyt jumalauta jaksako siitä beduiinien henkiolennosta hakea tukea joka saatanan asiaan!" hän vaahtoaa ja kohauttaa sitten väsyneesti hartioitaan, pudistaa päätään ja vajoaa eksistenssiuupumuksen valtaan lepotuolinsa syvyyksissä katse tuimasti ei-mihinkään lukkiutuneena...

Mutta tästä piti varsinaisesti kirjoittamani: herr Wikström jossain sadannen sivun kieppeillä ryhtyy analysoimaan ruotsalaista kansanluonnetta ja sitä, miksi ruotsalaiset aiheuttavat toiskansanedustajille otsaryppyjä. Yllättävältä meille kaikille jotka on aivopesty hurreinvihaajiksi tuntunee se, että ruotsalaisten sanotaan olevan epävarmoja ja potevan kansallista identiteettikriisiä kroonisesti.

Nuo aiheelle pyhitetyt parikymmentä sivua voisivat lähestulkoon suoraan olla suomalaisista kertovia. Jos vaihtaisi sanan "ruotsalainen" tilalle joka kohdassa sanan "suomalainen", osuttaisiin häkellyttävän lähelle meikäläistä kansanluonnetta - jos sellainen siis olisi oikeasti olemassa. Sitaatti: "...tyypillisesti ruotsalainen piirre näyttää olevan se, että ruotsalaiset suhtautuvat alemmuudentuntoisesti omaan kansallisuuteensa. Muihin kansoihin verrattuna meitä kiinnostaa tavattoman paljon se, mitä ulkomaalaiset meistä ajattelevat."

Miten tämä on mahdollista? Jokainen terve suomalainen tietää että ruotsalainen on geenistöltään arrogantti bastardi joka kuvittelee itsestään liikoja. ...Niin, siltä se ainakin sinivalkoisten taikalasien läpi näyttää. Toisaalta, moniko meistä tuntee kovinkin monta hurria henkilökohtaisesti? Ei suinkaan stereotyypit vallitse ennakkoluulojamme? Ruotsalaisetkin saattavat olla ihan tavallisia ihmisiä...?