Luin tuossa viime yönä ("Mitä? Eikö nukuttanut?! Tämähän vasta merkillistä!" kuulen takarivin irvileukojen ironisoivan. Olkaa hiljaa ja hankkikaa itse itsellenne pettämätön nukahtamisresistenssi. Paskiaiset.) melkoisen pitkälle Pekka Virkamäen kirjan "Arka ja ahdas ismi". Kyseinen opus lienee terveellinen kaikille, jotka ontologisen ahdistuksen kanssa viettävat unettomia öitä (- nyt hiljaa siellä takana tai tulee satikutia.). Virkamäki on uhrannut elämästään viitisentoista vuotta Krishna-liikkeen mantrojen ja kirjojen täyttämässä todellisuudessa. Heti alusta käy ilmeiseksi, että kyseessä on menneen elämän muistelo, jossa sangen tarkkanäköisesti paneudutaan uskonkriisien - ja toisaalta instituutiolle omistautumisen - olemukseen.

Sattuvasti tämä kirja on hyllyyn lainastosta päätynyt, kun tässä itse olen vastikään kironnut näitä joulunpyhiä ja ihmetellyt mikä siinä on, että näistä traditioista ei päästä eroon - vaikka siinähän se tietysti onkin: perinteistä pidetään kiinni (koska ne ovat Perinteitä, ja jos meillä ei ole perinteitä niin mitä meillä on? Pitääkö herramunjee ruveta itse keksimään mitä tekisi tai miten lujittaisi yhteisöä?) vaikka ne olisivat miten valheelliselta pohjalta ponnistaneet.

Nuo harekrishna-hörhöt eivät ole sen omituisempia kuin evankelis-luterilaiset tai verkostomarkkinoijat tai pörssimeklarit tai lottoajat tai naispappeudenvastustajat tai -puolustajat tai ne, jotka haluavat Karjalan takaisin tai ne, jotka haluavat Suomen irti EU:sta tai NATOon tai nousuun tai työttömyyden puolitettua. Tai ne jotka uskovat että kännykkäsäteily on vaaratonta. Kaikki uskovat mitä sanotaan.