Tuli mieleen - kun lukaisi tuon Arawnin jutun, jossa hän mainitsee että valokuvat eivät kiinnosta mikäli hän itse ei ole niissä - eräs varsin yleinen taipumus. Kukapa nyt ei vaikuttuisi omasta habituksestaan huomattavasti enemmän kuin muiden. Mielenkiinto sammuu välittömästi kun omia peilinraikkaita kasvoja ei ole kuvasta löydettävissä. Mutta nyt siirrytään hiukan sivuun Arawnin pointista (kun Minun jutut on kato tärkeempii):

Olin joskus ennen digikameroiden aikaa päiväristeilyllä tietyn porukan kanssa. Mukanani oli kamera; ajattelin että olisi mukava olla kuvallinen dokumentti siitä miltä itse kukin näytti tuohon aikaan. Toin kuvat nähtäväksi, noin kymmenen räpsyä, kun viimeisen kerran väki oli koolla.

"Olisi kiva saada noita kuvia muistoksi," todettiin moniäänisesti kuvia plarattaessa. Olisihan se, ja voinhan minä kopiot hankkia. Paitsi että:

Sen sijaan että kaikki halukkaat ottaisivat kaikki kymmenen kuvaa, jokainen valitsi pinkasta ne, joissa sattui itse olemaan, ja jätti siis kaikki muut valitsematta. Mitä he halusivat risteilystä muistaa? Sen, mitä heillä itsellään oli päällä? Millainen oli kampaus? Olisiko ollut hirvittävä uhraus ottaa jokaiselle sama nivaska? Budjetti kaatunut ja joutunut elinikäiseen velkaorjuuteen? Joutunut vankilassa sitten katselemaan ainoata omaisuuttaan, muutamaa valokuvaa tyypeistä joiden muistamisen takia sinne oli joutunut?

Ehkä minä joskus vielä ne kopiot teetän, jos satun sen listan löytämään jostain.