Olen monesti debatoinut (en kylläkään täällä, jos oikein muistan) seuraavanlaisesta asiasta: joskus ammoin on tällä pohjoisella niemellä ollut tapana, että kun lapset alkavat murtautua kohti aikuisuutta, heidät on lähetetty puoleksi vuodeksi pois kotoa - tytöt naisten yhteisöön ja pojat miesten.
Yleensä jo tässä vaiheessa on keskeytetty, että kuulostaapa aika julmalta. Että mikäs se semmoinen keskitysleiri oikein on jossa lapset erotetaan vanhemmistaan noinkin pitkäksi aikaa? Ja mitä siellä on sitten tehty?
Ei siellä sen ihmeempiä ohjelmoituja pelejä ole pelattu. Siellä on eletty päivästä toiseen - mitä nyt yhteisössä eläminen on. Vieraita, mutta tutummiksi tulevia ihmisiä, ei ketään kenessä roikkua ja jolle kiukutella. Asioiden perspektiiviin asettamista. Yhteistyötä. Jutustelua. Minusta se kuulostaa varsin terveelliseltä. Puberteetissahan lapsi tulee siihen ikään jossa omia vanhempia ei tod. viitsitä katsella, mutta aikuisen mallia haetaan kuumeisesti ties mistä. Elämästä tuntuu lipeävän ote. Mistään ei tajua mitään mutta kakarakaan ei saa enää olla.
Tämä rautakautinen systeemi siis kouluttaa skidit ottamaan hantaakin omasta elämästä, mutta niin, että siinä on koko ajan saman sukupuolen kokeneempia edustajia läsnä; yksin ei jää kukaan, kysymyksiin löytyy vastauksia - niistä ei vaieta koska niitä kysymyksiä varten sinne on tultu. Miehistymään. Naisistumaan. Siinä jää riparit toiseksi. Puoli vuotta olennaisten äärellä on vähän muuta kuin pariviikkoinen jeesustelu.
Tottahan sellainen pakkoleiri aina olisi, jokaiselle, jotenkin traumaattinen kokemus, mutta sitä aikuistuminen on: traumoja, ja niiden käsittelyä - mutta lopulta, kun homma muodostuisi traditioksi, sitä penskat odottaisivat kuin... öh, mummolaan lähtöä. Sille muodostuisi oma hohtonsa. Sieltä palaavat olisivat aivan muuta kuin sinne lähteneet.
Eikähän kovinkaan iso prosentti ole vastustanut vaikkapa sitä, että keskenkasvuiset kakarat, mitä nykyajan parikymppiset pojat on, lähetetään vähintään samaksi ajaksi leikkimään pyssyjen kanssa (joskaan niitä ei nykyään pidetä siellä edes ensimmäistä viikonloppua, kotiin pitää päästä...).
Lapsuuden loppu on synkkää aikaa. Se on parasta viettää samojen ongelmien kanssa painivan/neen vertaisryhmän kanssa. Palata sitten ihmisten ilmoille kun on siihen kypsä - kun on oppinut kunnioittamaan vanhempiaan ja kohtelemaan ylipäätään kaikkia vertaisinaan, itse kutakin omanlaisenaan yksilönä. Kun on oppinut tulemaan itsensä kanssa toimeen.
Yleensä jo tässä vaiheessa on keskeytetty, että kuulostaapa aika julmalta. Että mikäs se semmoinen keskitysleiri oikein on jossa lapset erotetaan vanhemmistaan noinkin pitkäksi aikaa? Ja mitä siellä on sitten tehty?
Ei siellä sen ihmeempiä ohjelmoituja pelejä ole pelattu. Siellä on eletty päivästä toiseen - mitä nyt yhteisössä eläminen on. Vieraita, mutta tutummiksi tulevia ihmisiä, ei ketään kenessä roikkua ja jolle kiukutella. Asioiden perspektiiviin asettamista. Yhteistyötä. Jutustelua. Minusta se kuulostaa varsin terveelliseltä. Puberteetissahan lapsi tulee siihen ikään jossa omia vanhempia ei tod. viitsitä katsella, mutta aikuisen mallia haetaan kuumeisesti ties mistä. Elämästä tuntuu lipeävän ote. Mistään ei tajua mitään mutta kakarakaan ei saa enää olla.
Tämä rautakautinen systeemi siis kouluttaa skidit ottamaan hantaakin omasta elämästä, mutta niin, että siinä on koko ajan saman sukupuolen kokeneempia edustajia läsnä; yksin ei jää kukaan, kysymyksiin löytyy vastauksia - niistä ei vaieta koska niitä kysymyksiä varten sinne on tultu. Miehistymään. Naisistumaan. Siinä jää riparit toiseksi. Puoli vuotta olennaisten äärellä on vähän muuta kuin pariviikkoinen jeesustelu.
Tottahan sellainen pakkoleiri aina olisi, jokaiselle, jotenkin traumaattinen kokemus, mutta sitä aikuistuminen on: traumoja, ja niiden käsittelyä - mutta lopulta, kun homma muodostuisi traditioksi, sitä penskat odottaisivat kuin... öh, mummolaan lähtöä. Sille muodostuisi oma hohtonsa. Sieltä palaavat olisivat aivan muuta kuin sinne lähteneet.
Eikähän kovinkaan iso prosentti ole vastustanut vaikkapa sitä, että keskenkasvuiset kakarat, mitä nykyajan parikymppiset pojat on, lähetetään vähintään samaksi ajaksi leikkimään pyssyjen kanssa (joskaan niitä ei nykyään pidetä siellä edes ensimmäistä viikonloppua, kotiin pitää päästä...).
Lapsuuden loppu on synkkää aikaa. Se on parasta viettää samojen ongelmien kanssa painivan/neen vertaisryhmän kanssa. Palata sitten ihmisten ilmoille kun on siihen kypsä - kun on oppinut kunnioittamaan vanhempiaan ja kohtelemaan ylipäätään kaikkia vertaisinaan, itse kutakin omanlaisenaan yksilönä. Kun on oppinut tulemaan itsensä kanssa toimeen.
