Minä todella yritin. Nimittäin lukea Juha Itkosen "Anna minun rakastaa enemmän" -kirjan loppuun saakka. Yli kaksisataa sivua kahlasin sitä autistisen raskasmielistä, proosalyriikkaa lähentelevää (kuvitteellista) introspektiota, jossa kaikki hienotkin hetket onnistuneesti nähdään menetyksen ja epäonnistumisen harson läpi. Vaan loppujen lopuksi en jaksanut enää, olinhan joskus aiemmin jo käynyt samansävyiset apeudet läpi siinä mormonikirjassa, mikä nyt olikaan nimeltään, samantekevää, en minä jaksa edes ajatella enää.

Ehkä olen huono lukija, mutta tuollaiset yksityiskohdissa vellovat kirjat, joiden tarinan voi tiivistää kolmeen virkkeeseen mutta jotka vain jatkuvat ja jatkuvat, joissa puhkianalysoidaan impressiot ympäröivästä maailmasta tunnetilojen hukuttamina... Kenelle ne on kirjoitettu?

Saman suuntainen ongelma tuli vastaan myös Umberto Econ kanssa, eikä ensimmäistä kertaa. Tällä kertaa kesken jäi - vaikka hra Eco ei ryvekään itsesäälissä kuten hra Itkonen - "Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki". Ongelmana siis loputtoman lavertelevainen kerronta, jossa ei tunnuta pääsevän koskaan itse asian äärelle. Ehkä jäyhäsuomalaiseen luonteenlaatuuni ei vain kerta kaikkiaan käy se, että asiaa ei saada sanottua suoraan, kakistelematta ja turhia pitsejä nypläämättä. Tai ehkä nyt on vain se aika kuukaudesta (- miehilläkin on kuukautiset, henkiset semmoiset. ...on joku joskus väittänyt.).
29362.jpg