Tämä tilanne on toki väistämätön. Jos on aikanaan hankkiutunut teatteriympyröihin osaksi oman sosiofobiansa nujertaakseen, tulee vastaan ennen pitkää valinta. Pienen ryhmän sosiodraamat poikivat lisää tilauksia, ja lopulta niistä on vaikea kieltäytyä kun kaikkiin keikkoihin eivät vakionaamat pääse.

Tokihan pari keikkaa on tullut jossain välissä heitettyä, mutta se fobianpoikanen jota alunperin on lähtenyt valjastamaan, on edelleen olemassa. Se ei vaivaa enää kovinkaan monissa tilanteissa, mutta juuri silloin kun menee sosiodraamaa esittämään - melko arvaamattomaan tilanteeseen jossa on niinkin epäluotettavia katalysaattoreita kuin kanssaihmiset; jossa käsikirjoitus on kirjoitettu ranskalaisilla viivoilla muokkausehdotusten mahdollistamiseksi...

Joka tapauksessa sukseeta on ryhmälle sen verran siunautunut, että kohta joutuu myymään ei-oota, mikäli vastahakoisinta [emmähaluu, emmieuskolla] introverttiä ei saa taas jallitettua mukaan. Haluanko minä kasvattaa itseäni vielä lisää, ilman että itse voin areenaa juuri valita? Tokihan on niin, että mitä useammin noihin tilanteisiin itsensä saattaa, sitä vähemmän niistä kärsii. Mutta mieluummin haluaisi valita sen, ettei kärsi lainkaan - jolloin luonteenrakennus siis jäisi väliin.

En minä siihen kuole. Kumpaankaan vaihtoehtoon, eivätkä muutkaan ratkaisuun kuole, oli se sitten kumpi tahansa. Se on vähän kuin kylmään veteen menemistä - itselläni vaatii vartin päästä huppeluksiin, mutta sittenhän sieltä ei malta pois tulla. Mutta miksi, minkä tähden ihminen joutuu tekemään valintoja?! Miksei voi vain antaa virran viedä tietäen että haaraumassa automaattisesti kääntyy oikeaan suuntaan? Näyttelijällä pitää heittää päässä pahemman kerran ryhtyäkseen tällaiseen viha/rakkaussuhteeseen.