Auh. Edellinen juttu, vaikka huumoriaggressiot tietysti ovat tavallaan hauskoja, vei kummasti voimia. Ei pitäisi edes vitsinä kirjoitella vihaista tekstiä. Huonolle tuulelle tulee jotenkin subliminaalisella tasolla sekä vastaanottaja että lähettäjä (tuo mylly pyörittää itse itseään) - vaikka esimerkiksi moni stand-up-taiteilija käyttää nimenomaan aggressiota tehokeinona.

Ja sehän puree. Kun yleisössä saadaan aikaan tunneliikahduksia, se on tavallaan aina "kotiin päin" - olivat sitten häilähdykset negatiivisia tai positiivisia. Tärkeintä on liikuttaa - ja jos sen tekee vielä naurun varjolla, vihaisuuden saa helpommin anteeksi.

Mutta kun se joka tapauksessa nostattaa adrenaliini- ja stressihormonitasoja. Turha siinä on sitten selittää, että "Huummoria, kato. Älä ny leikistä suutu". Että se ovvaan eläväistä kielenkäyttöä, temperamenttia. Kato.

Vieläkin käyn ylikierroksilla. Ei tähän taida mikään auttaa. Sori, maailmankaikkeus. Ei kun ainiin, se optimistisuus auttaa. Kyllä tämä tästä, itse kukin tulee kirjoitelleeksi sammakonvarpaita aina joskus. Laineet tasaantuvat. Elämä jatkuu. Mutta antaako JouluPukki anteeksi? Kääk. Vaikka Pukki uhrasikin ainokaisen tonttunsa...

Hups, luiskahdettiinko aggressivisuuden puolelle taas? Biorytmit, juu, niistä tässä on kysymys. Olen edesvastuuttomassa tilassa.