Että mitenkö elämä jatkuu kun katve muuttui pimeydeksi? Ajoittain katolla majaillen. Kun boksi ei tuntunut aistivan minkäänmoista signaalia, tuli hankittua uusi antennijohto ja pujoteltua se seinien ja kattojen läpi. Paikallisessa alan liikkeessä (tv-alan, ei minkään räävittömän) olen koittanut ottaa asioista selkoa, lainasin uutta antenniakin yhtä heikolla tuloksella. Sitten muistin vielä joskus ostaneeni tietokoneesen digipalikan, jolla testasin ettei varsinainen boksi ole kämähtänyt juuri kriittisellä hetkellä.

Lopputulos on edelleen sama: yksi kanavapaketti löytyy, mutta signaali on niin heikko että kuvaa ei näy - eikä tuossa paketissa olisi mitään katsomisen arvoista ylipäätään, Urheilukanava ei paljon liikuta, eikä paikallistöllö, loput ovat maksullisia. Edessä on siis mastovahvistimen hommaaminen. Asiaa hidastaa se, että paikkakunnan ainoa antennispesialisti on enimmän aikaa pellolla tällä haavaa, joten pitäisi rientää metropolin suuntaan hommaamaan se, ja se taas tapahtuu vasta sitten kun ei mitään tärkeämpää ole tiedossa.

Että ilman elävää kuvaa ollaan? Ei ihan. Kaksi iltaa maltoin käyttää kirjoittamiseen, mutta muuten on tsuumailtu dvd:itä. Lord of war, suosittelen - asekauppiaan elämä kumisee tyhjyyttään, mutta hän nyt vaan sattuu olemaan hyvä siinä. Librarian (kohtalon keihäs), en suosittele - kyseessä on kevyemmän luokan seikkailupläjäys, minkä näkee jo kannesta (teeveestaroja heikomman luokan käsikirjoituksen sekä ohjauksen varassa, musiikit leluindianajonesia - ihan kommeita tehosteita, mutta ponsi puuttuu sekä jännitykseltä että huumorilta), mutta kun kansista ei yleisesti ottaen voi kovin tarkkaa kuvaa suodattaa, tulee mukaan poimittua kaikenlaista. Kirjastosta nimittäin, ja alelaareista. Vuokraamoa ei ihan kivenheittämän päässä ole, joten jälkijunassa noiden filmien suhteen tulee hiihdeltyä.

Vuotta vanhempien leffojen nimet eivät enää sano mitään, ja erityisesti hypetettyjä välttelen ihan muuten vaan. Tästä säännöstä olisi kannattanut pitää kiinni Viimeisen samurainkin kohdalla. Cruisen leffat tuppaavat olemaan skeidaa, eikä tämä ole poikkeus. Viherpeukalot on tapaus josta en muista kuulleenikaan, mutta ihan katsottava pläjäyshän se oli. Brittiläistä veijarikomediaa - kohtuullisen lievällä huumorivaihteella tosin. Vangit puutarhureina on asetelma josta saa irti kohtuullisen paljon sympaattista juttua.

Sentinel on taattua kamaa salajuonikaavojensa kanssa. Hyvin rakennettu kokonaisuus joka jaksaa kantaa loppuun saakka. Ai niin, sitten oli Sakaali, se Willis/Gere-versio. Ei ehkä maailman uskottavin juttu. Bruce ei millään malta pitää itseään yhtä jäätävänä kuin se alkuperäinen britti, mutta katsoihan tuon ihan kivutta. Itse asiassa luulisin nähneeni pätkän ennenkin, mutta suurempaa polttomerkkiä ei ole aivoihin syöpynyt.

Että minua rasittaa se amerikkalaisen elokuvan tyypillisin loppuratkaisu, jossa anta-, sekä protagonisti ovat viimeisessä välienselvittelyssä. Jomman kumman on ihan pakko heittää veivinsä - arvaa kumman. Sitäkö ihan tosiaan yleisö kaipaa? Juonikaava, jota toistetaan loputtomiin. Veri lentää, aggressiot ruuvataan kymppiin. Katharsis? Pah, sanon minä. Antikliimaksi se on.

Suoraan seinään on saksalainen elokuva, joka alekaukalosta joskus tarttui kyytiin. Siinä on melko rankka pätkä, suosittelen kylmähermoisille - musiikit on myös hyvät. Erittäin mielenkiintoiseksi olen tässä taas todennut seurata miten elokuvien kaaret rakennetaan. Periaatteessahan tuo on jo opiskeluajoilta tuttua kauraa; olenkin kuluttanut aikaa noiden rakenteiden syväanalysointiin katsomalla pari pätkää kahdesti, mitä en ole vuosiin tehnyt - olen ajatellut että elokuvat ovat kertakäyttötavaraa, uudestaan voi katsoa vasta moniaitten vuosien jälkeen. Mutta noista edellämainituista Sentinel ja Lord of War on ihan koulukirjaesimerkkejä tanakasta juonenrakentamisesta - mitään ei ole liikaa, jokainen kuva on valjastettu tuomaan uutta informaatiota. Homma toimii, ei ehkä ihan klassikkotavaraksi asti, mutta kuitenkin.

Ai niin, ja sitten oli vielä Grimmin veljekset, joka edelleen todistaa, että Terry Gilliam tekee leffoistaan turhan raskassoutuisia. Niistä puuttuu aina jokin olennainen hengitys, henkilökemia kenties. Kesti tuo kyllä toisenkin katsomisen, paremmin kuin ensimmäisen itse asiassa.